Ensimmäisen Ealrian-romantasian suunnittelusta
Kerrottakoon heti alkuun, etten juurikaan suunnittele tarinoitani paperille. Olen hahmotellut luomaani maailmaa, Ealriania, nolkytluvun puolivälistä alkaen ja se on hyvinkin elävänä pääni sisällä. Mun tarvitsee vain sulkea silmäni ja kykenen sukeltamaan sen tarjoamiin seikkailuihin. Tämä on osaltaan mahdollistanut tavan, missä mun ei tarvitse käyttää aikaani perinteisempien tapojen parissa. Koen sen säästävän aikaakin, kun itse kirjoittamisen lisäksi ei tarvitse kirjoittaa sen suunnittelemisesta. Näen ja nautin, ja kun nautin tarpeeksi, kirjoitan siitä.
Kuitenkin etsin aina tilaisuuksia myös itseni haastamiseen. Siispä Kirjoittajien killan etsiessä blogiinsa suunnitteluaiheisia postauksia tälle kuulle, päätin tarttua haasteeseen. Sattumaa tahi ei, sain myös syyskuun aikana kirjoitettua tänä vuonna työn alla olleen Aamu koittaa aina -trilogian ensimmäiset versiot valmiiksi. Tämä soi mulle “vapaa-aikaa” saattaa blogini ajan tasalle Ealrianin osalta, mikä on ollut mukava pieni ulospuhallus. Sen lisäksi, että olisin hypännyt editoimaan jo kirjoitettua, olen hionut päässäni seuraavaa Ealrianiin sijoittuvaa, romaanimittaista tarinaa. Tämän pidemmittä puheitta, tutustutaanpa suunnitelmaani:
Ealrianin ensimmäinen romantasia
Tunnustettakoon heti alkuun, että päädyin genrevalintaan, sillä mulla on isojakin julkaisuhaaveita. Romantasia on genrenä yhä trendaava, etenkin mitä tulee Suomessa suomeksi julkaistuun spefiin. Parhaimmillaan tässä on mulle win-win tilanne, kun pääsen haastamaan itseäni ja kirjoittamaan tarinan, jonka a) haluan kertoa ja b) jolla on suurempi potentiaali kiinnostaa muitakin! Surkeimmassa tapauksessa… saan aikaiseksi itseäni todennäköisesti miellyttävän tarinan.
Kuitenkaan en pidä genrevalintaa tuulesta temmattuna, sillä toistaiseksi jokaisessa loppuun saakka kirjoittamassani käsikirjoituksessa nimenomaan rakkaus ja romanssit ovat olleet päähenkilöitä eteenpäin (tai hautaan) kuljettava moottori. Tätä käsikirjoitusta varten mun ei tarvitse nyhjäistä tyhjästä romantasian genrenä suosituiksi tehneitä elementtejä, sillä ne ovat tällekin tarinalle jo olemassa oleva ja erottamaton runko:
- Maailma on vanha, mutta tarinan juoni syntyy ja etenee vain siksi, että pääpari kohtaa toisensa.
- Maailma pelastetaan taustalla, tässä rakkaustarina määrittää:
- Nuoren ihmismiehen Thalricin ja haltiaksi nuoren naisen Firielin kohtalon kietoen ne erottamattomasti yhteen.
- Forced proximity (pakotettu läheisyys), mikä syntyy, kun hahmot on pakotettu matkustamaan yhdessä.
- Ehkä sellainen munlaiseni enemies-to-loverskin on mahdollinen vaihtoehto sivuhahmon ja toisen päähahmon välille, tai ainakin sillä ajatuksella flirttaileva sivujuoni.
Alkujaan tämä oli vain Thalricin ja Firielin luku osana yhtä suurta trilogiaa. Silloinkin tämä oli eräänlainen spin-off suuremman tarinan sisällä, sillä siitä kirjasta tämä olisi ollut vaivatonta erottaa omaksi tarinakseen ilman muutoksia päätarinaan. Lisäksi tämä oli sen kirjan ylivoimaisesti pisin luku 7166 sanan pituudellaan, mutta jo silloin ajattelin, että liian paljon jäi silti sanomatta. Tässä nyt hahmottelemassani suunnitelmassa hyödynnän jo kirjoittamaani lukua tarinan ensimmäiseen puoliskoon ja kaikki sen jälkeen on marinoituja kliseitä ja rakkaudella kasvatettuja trooppeja.
Tulevan romaanin ensimmäiselle puoliskolle olen hahmotellut pituudeksi noin 40k-60k sanaa. Saapa nähdä, miten sitä innostunkaan kuvailemaan Itä-Suomesta inspiraationsa ottanutta maisemaa!
Tässä välissä mun on syytä kertoa, että tämä sijoittuu Ealrianin aikajanalla hetkiin, jolloin Suuri Sota™ on päättynyt. Pollinan kaupunki on vapautettu ja Arandir on sen maanpaossa elänyt, lapsena metsien turvaan lähetetty ruhtinas. Sodan aikana moni haltia on kuollut ja harvat, Pollinasta paenneet selviytyjät, palaavat kotikaupunkiinsa.
Tämä kaikki suo mulle oivat mahdollisuudet esitellä toisella puoliskolla mm. hovielämää, jota olen toistaiseksi vain sivunnut tarinoissani. Lisäksi se luo luonnollisen tilaisuuden vastakkainasetteluun: paljon vanhaa ylimystöä on kuollut, joten tilaa nousukkaille (niin ihmisille kuin haltioille) on valtavasti. Näistä lähtökohdista olen suunnitellut toiselle puoliskolle tuollaisen kolmannella välilehdellä olevan juonikaaren.
- Tarina alkaa Thalricin näkökulmasta. Alku on eragonmaisen rauhallinen ja kotikylä tehdään tutuksi, mutta matto vedetään jalkojen alta ja talli poltetaan kun Firiel saapuu veljensä kanssa.
- Firielin veli Arandir on loukkaantunut ja kolmikko joutuu pakosalle Selvorin takia. Arandir on valtaosan matkasta taju kankaalla ja joko paareilla tahi väkivahvan Thalricin harteilla.
- Vaikeudet yhdistää jne. ja Thalric ja Firiel lähenevät hiljalleen.
- Kun broidin tila pahenee, tämä paljastaa Firielille vuosikymmeniä kantamansa salaisuudet.
- Tämä pakottaa Thalricin liikkeelle etsimään apua ja jättämään haltiat odottamaan paluutaan.
- Matkalla hän kohtaa uudelleen heidät kolme pakomatkalle sysänneen antagonistin, Selvorin, ja tuli perseen alla hän vihdoin pääsee perille vasta miehittäjien vallasta vapautetun haltiakaupungin, Pollinan, porteille.
- Alkujaan onnellinen loppu oli tässä kohtaa pusuineen ja lupauksella Thalricin ja Firielin yhteisestä kohtalosta.
- Kaupunkiin palaa vanha haltiamatriarkka, joka on miehensä kanssa tehnyt sotaa ennen sopimuksen Firielin ja Arandirin vanhempien kanssa siitä, että heidän poikansa ja Firiel naitetaan yhteen. Make Pollina Great Again.
- Thalric kipuilee ihmisenä haltiahovissa, mutta niin kipuilee metsissä kasvanut Firielkin. Kuitenkin sen vuoksi, mitä ei ääneen sanota, tästä syntyy ristiriitoja heidänkin välilleen.
- Matriarkka ruokkii niitä parhaansa mukaan ja pestaa alkupuoliskolta tutun pahis-Selvorin työkalukseen.
- Yhä toipuva ruhtinas Arandir on heikko ja voimaton puuttumaan tilanteeseen.
- Loppu on yhä avoin, mutta se selvinnee itsellenikin marraskuun Marras-haasteessa! Sen tiedän, että Thalric ja Firiel saa toisensa, mutta jäävätkö he Pollinaan, palaavatko metsiin vai millainen kohtalo heitä odottaakaan? Ei mitään (lukkoon lyötyä) ideaa!
Nyt kun juoni on kutakuinkin avattu, niin paneudun suunnittelussa mieleeni nousseisiin teemoihin sekä kysymyksiin, joihin haluan haluan tarinallani vastata.
Okaruusujen valtakunta ensiaskeleenani romantasian pariin
Luin Sarah J. Maasin Okaruusujen valtakunnan ymmärtääkseni paremmin genreä, jonka pariin seuraavaksi sukellan. Mua kiehtoivat etenkin kauneuden ja vaaran yhdistelmä sekä se, kuinka ennakkoluulot alkoivat väistyä henkilökohtaisen kiinnostuksen tieltä. Sen sijaan romanttinen odottelu ja salaisuuksien ympärillä kiertely tuntuivat paikoin pitkästyttäviltä. Lukukokemus oli suunnittelun kannalta hyödyllinen: se sai miettimään, miten omassa tarinassani rakentaisin vetovoimaa ja jännitystä niin, ettei henkilöiden suhde laahaisi haltiahovin käytävillä kuin… laittoman pitkä leningin laahus.
En todellakaan ajattele, että oma makuni olisi yhden kirjan otannalla mitenkään yleispätevä mittari romantasialle. Joku toinen varmasti nauttii juuri niistä asioista, joiden äärellä mun huomioni alkoi harhailla. Mulle koko lukemisen tarkoitus oli selvittää, mitä itse haluan tämänkaltaiselta tarinalta. Milloin alan odottaa kahden henkilön seuraavaa kohtaamista? Missä vaiheessa kiinnostus muuttuu aidoksi välittämiseksi? Kuinka paljon viivyttelyä jaksan ennen kuin alan toivoa, että henkilöt tekisivät jo jotakin?
Mulle Okaruusujen valtakunta olikin pohjimmiltaan tapa tutustua lajityyppiin. Sen jälkeen olen osannut kysyä omalta suunnitelmaltani vähän tarkempia kysymyksiä. Riittääkö kohtauksen viehätys siihen, että henkilöt ovat kauniita sekä komeita ja ympäristö vaikuttava? Mitä heidän välillään oikeasti tapahtuu? Jos poistaisin kuvauksen ulkonäöstä, jäisikö jäljelle jotakin, minkä vuoksi juuri Thalric ja Firiel kiinnostuvat toisistaan?
Haluan tietenkin kirjoittaa vetovoimaa. Haluan luoda odotusta, läheisyyttä, vähän kiusoitteluakin ja tilanteita, joissa seuraavan sivun kääntää siksi, että tahtoo posket punoittaen nähdä, miten toinen vastaa. Niistä ei tarvitse yrittää tehdä jotenkin hyväksyttävämpiä pukemalla kaikkea suureksi yhteiskunnalliseksi pohdinnaksi. Samalla kaipaan henkilöihin painoa. Heillä täytyy olla elämä, joka tuntuu heidän omaltaan myös ennen rakastumista. Sinänsä nämä ovat jo tuttuja teemoja mulle, ja koen onnistuneeni niiden kanssa aiemmissakin käsikirjoituksissani.
Yksi omista tavoitteistani on antaa suhteelle lupa edetä. Jos henkilöt ovat jo nähneet ja ymmärtäneet toisistaan jotakin olennaista, en halua peruuttaa sitä vain saadakseni laiskan tilaisuuden luoda lisää epäröintiä. Jännitys voi vaihtaa muotoa. Aluksi voi miettiä, uskaltaako koskettaa. Myöhemmin voi joutua pohtimaan, uskaltaako kertoa olevansa vihainen toiselle, jonka menettämistä pelkää. Jälkimmäinen kiinnostaa mua vähintään yhtä paljon ja kaikki nämä ovat pohjimmiltaan asioita, jotka ovat monille tuttuja kirjojen kansien ulkopuoleltakin. Sieltä oikeasta elämästä.
Ealrian antaa tarinalle maan jalkojen alle
Thalricin ja Firielin tarina sijoittuu Ealrianiin, samaan maailmaan kuin valtaosa tarinoistani. Ealrianissa on pitkä historia, omat jumalansa, eri kansoja ja paljon sellaista, minkä seuraukset näkyvät yksittäisen hahmon elämässä, vaikka hän ei tuntisi tapahtumien taustoja. Uuden lukijan ei kuitenkaan tarvitse osata tätä kaikkea valmiiksi ja tästä tulee tarina, minkä sisälle voi hypätä tuntematta aiempaa tuotantoani lainkaan.
Thalric itsekin tuntee maailmasta vain pienen osan, eikä Firiel muista koskaan käyneensä kaupungissa. Heidän kauttaan kaikkea, sitä Suurta Sotaakin, voinee lähestyä aika luontevasti.
Ealrianin tunnelmaan olen hakenut inspiraatiota muun muassa Peter Jacksonin Taru sormusten herrasta -elokuvista sekä useista muista fantasiaelokuvista ja -sarjoista. Niissä mua puhuttelee ajatus maailmasta, joka jatkuu näkyvän tarinan ulkopuolelle. Metsällä on syvyyttä, vanhalla rakennuksella menneisyys ja tiellä risteyksiä, joita kaikkia juuri nämä henkilöt eivät koskaan kulje. Saman tuntua haluan omaan maailmaani.
Ealrian on maantieteeltään hyvin eurooppalainen, ja tämäkin tarina tarvitsee konkreettisen ympäristön. Pellot, kylät, metsätaipaleet ja kaupunki vaikuttavat siihen, mitä ihmiset osaavat ja mitä he pelkäävät. Thalricille pelto ei ole pelkkä kaunis maisema. Siihen liittyvät työ, ruoka, ruumiillinen väsymys ja riippuvuus ihmisestä, joka maksaa palkan. Firielille metsä puolestaan merkitsee muutakin kuin lapsuuden ja nuoruuden seikkailujen näyttämöä. Pitkä turvattomuus on opettanut katsomaan ympäristöä selviytymisen kannalta.
Näitä eroja haluan käyttää myös henkilöiden tutustumiseen. Sama paikka voi tuntua toisesta suojaisalta ja toisesta vaaralliselta. Toinen huomaa mahdollisuuden saada ruokaa, toinen sen, ettei paikalta pääse nopeasti pois. Maailmaa tulee samalla kuvatuksi ilman, että keskustelu muuttuu oppitunniksi.
Maisemien ja matkan kuvailussa odotan jo innolla mahdollisuutta hyödyntää omaa tietotaitoani, mitä olen eräoppaana kerännyt. Moniin muihin Ealrianin tarinoihin verraten tämä tulee olemaan myös pienemmän mittakaavan tarina. Taikuus on sivuosassa, eikä portaaleilla liikuta noin vain. Matka tehdään jalan, joko omin tahi hevosen, eikä kylmyyttä pääse pakoon sormia napsauttamalla. Oi, ettien että, kuinka tätä odotankaan!
Thalric ja Firiel ennen kuin heistä tulee pari
Thalricissa mua kiinnostaa tavallisuus. Olen kirjoittanut pitkään eeppisistä sankareista ja maailmaa lauluillaan muuttavista naisista, mutta Thalric! Hän tekee raskasta työtä pellolla, elää niukasti miltei päivän palkka kerrallaan eikä ole tottunut siihen, että hänen mielipidettään kysyttäisiin tärkeissä asioissa. Hän ei myöskään nauti huomion keskipisteeksi joutumisesta. Silti hän kykenee toimimaan tilanteessa, jossa moni muu kääntäisi katseensa pois. Tässä on hahmon kannalta kiinnostava jännite: sitä voi vältellä riitaa sekä huomiota ja silti päätyä tekemään ratkaisun, mikä sotkee koko elämän juuri niihin puuttumisen takia.
Haluan rakentaa hänen rohkeutensa näkyväksi pienissäkin asioissa. Suuri teko on uskottavampi, jos lukija tunnistaa siinä jotakin jo ennestään tuttua. Samalla hyväsydämisyys tarvitsee ympärilleen muutakin persoonallisuutta. Thalric voi olla epävarma, ylpeä, huono puhumaan tai liian nopea vähättelemään omaa tarvettaan. Hän voi huomata vääryyden herkästi ja silti olla ymmärtämättä toisen ihmisen tilannetta kokonaan. Hyvyys ei tee kenestäkään erehtymätöntä.
Köyhyyskään ei saa jäädä taustatiedoksi. Se vaikuttaa siihen, uskaltaako ottaa vastaan lahjan, miltä vieraan tarjoama ateria tuntuu ja kuinka nopeasti avun alkaa tulkita velaksi. Thalricin kohdalla olen miettinyt paljon oman arvon ja hyödyn suhdetta. Jos on tottunut siihen, että paikka pöydässä pitää ansaita työllä, voi olla vaikea uskoa olevansa tervetullut ilman jatkuvaa todistelua. Sitä on tarkoitus hyödyntää myöhemmin hovin valtapeleissä!
Firielissä haluan säilyttää lämmön, uteliaisuuden ja leikkisyyden. Hänellä on takanaan pitkä elämä turvattomissa oloissa, mutta en halua kaiken hänessä palautuvan kärsimykseen tai että hän määrittelisi itsensä tuskan kautta. Ei hän sentään suomalainen ole. Hän saa innostua, haluta, nauraa ja tehdä aloitteita. Samalla hänen täytyy tuntua henkilöltä, jonka seuraan Thalric tahtoo jäädä myös silloin, kun kenenkään ei tarvitse pelastaa ketään.
Haltian pitkä elämä tuo suunnitteluun oman mielenkiintoisen ongelmansa. Firiel on noin 65–70-vuotias daami ja Ealrianissa haltiat täysi-ikäistyvät noin 42-vuotiaina, jolloin myös heidän taikuutensa syttyy. Ikä on kuitenkin hänen kohdallaan aivan täysin pelkkiä numeroita, koska metsässä sillä ei ollut mitään väliä. Ei etenkään sen jälkeen, kun taikuus oli nälän vuoksi jatkuvasti lopussa. Mielikuvissani he ovat molemmat n. parikymppisen näköisiä.
Firiel voi tuntea selviytymisen perin pohjin ja olla silti kokematon asioissa, jotka toisessa ympäristössä kasvaneelle ovat tavallisia. Metsissä ja turvattomuudessa vietetyt vuodet eivät opeta hovin etikettiä tai sitä, kuinka muodollisen kohteliaisuuden taakse kätkeytyviä odotuksia luetaan. Tai miten tulisi toimia, kun sydän hakkaa rinnassa ja tekisi mieli vähän pussailla. Tätä eroa haluan seurata tarkasti, kun hänen elämänpiirinsä laajenee.
Suunnittelussa olen usein palannut myös siihen, mitä kumpikin luulee toisesta. Thalric voi nähdä Firielissä varmuutta, jota tämä ei itse tunne. Firiel voi puolestaan pitää Thalricin vaikenemista tyyneytenä, vaikka mies ei vain osaa sanoa, mikä häntä painaa. (Okei, Firiel ei ehkä oo suomalainen, mutta Thalric kuulostaa semmoselta!)
Rakkauden pitää näkyä muuallakin kuin tunnustuksissa
Thalricin ja Firielin tarinassa ulkoinen vaara tuo henkilöitä lähelle toisiaan. Se antaa suhteelle voimakkaan alun, mutta pelkkä yhteinen hätä ei vielä riitä mulle kestävän romanssin perustaksi. Haluan nähdä, mitä he alkavat toisissaan arvostaa ja miksi toisen seurassa on hyvä olla. Sellainen voi näkyä siinä, että toinen muistaa aiemmin kerrotun asian, kysyy mielipidettä tai osaa jättää rauhaan silloin, kun mitkään sanat eivät auttaisi.
Alkuperäisessä tekstissä pohdin jo auttamisen ja kiitollisuuden eroa rakkauteen, ja haluan pitää siitä kiinni. Firiel ei ole palkinto Thalricin hyvistä teoista. Olennaista on, mitä kumpikin itse haluaa sen jälkeen, kun välitön avuntarve väistyy ja ympäristö alkaa esittää omia vaatimuksiaan.
Ealrianin mieliyhteys tekee tästä suhteesta erityisen. Mahdollisuus kohdata toisen kokemuksia ja ajatuksia mielen tasolla vaikuttaa väistämättä siihen, kuinka läheiseksi hänet voi tuntea. En halua käyttää tätä taikuuden muotoa romanttisena oikotienä, joka ratkaisee kaiken ja unohtuu seuraavassa luvussa. Mieliyhteyteen liittyvät rajat kiinnostavat mua aivan yhtä paljon kuin sen tarjoama läheisyys. Kenen mieleen saa mennä, mitä saa näyttää ja kuka päättää, milloin vetäydytään? Thalricille koko mahdollisuus aukeaa vasta Firielin myötä. Firiel puolestaan on tottunut luottamaan lähinnä veljeensä. He tulevat siis saman asian äärelle aivan eri suunnista, ja etenkin hovissa heidän täytyy miettiä, ketä lähelleen päästävät.
Toisen tunteiden tunnistaminen ei myöskään vielä kerro, mitä käytännössä pitäisi tehdä. Sitä voi rakastaa vilpittömästi ja silti loukata, päättää liian nopeasti tai kuvitella tietävänsä paremmin. Juuri tässä on mulle suhteen myöhemmän kasvun paikka: miten ymmärrys alkaa näkyä omissa ratkaisuissa?
Myös fyysinen läheisyys kuuluu suunnitelmaan. Sen rytmin haluan löytää henkilöistä ja tilanteesta. Halu voi olla kiireistä tai haparoivaa, välillä leikkisää, välillä hyvin herkkää. Mulle tärkeää on se, että läheisissäkin kohtauksissa tunnistaa juuri nämä hahmot. Samat epävarmuudet, huumori ja tavat huomioida toista saavat näkyä sielläkin.
Molemmat päähahmot ovat tavatessaan neitsyitä, mikä täytyy huomioida myös suhteen fyysisessä kehityskaaressa. Lisäksi etenkin Firiel kantaa mukanaan vaikeita kokemuksia pakomatkan alusta. Hänen pitää saada säädellä omaa läheisyyttään, ja Thalricinkin pitää saada olla epävarma. Välillä merkittävin ele voi olla se, ettei toinen kiirehdi.
Romantasiassa seksin yms. määrää kuvaillaan usein chileillä yhdestä viiteen sen mukaan, miten paljon fyysistä toimintaa kuvaillaan. Käsittääkseni ensimmäinen taso on tyylillä ei tapahdu mitään halipusuilua rajumpaa ja viiden chilin kohdalla juoni kulkee tarkkaan kuvailluista seksikohtauksista seuraaviin. Mulla tämä tarina tullee sijoittumaan keskivaiheille, eli kettu menee koloon ilman, että sitä peitellään, mutta siitä ei myöskään tehdä pornoa vain shokkiarvon vuoksi.
Kohokohdat tarvitsevat odotusta ja jälkiä
Kohokohtia miettiessäni huomaan ajattelevani ensin tunnetta ja vasta sitten tapahtuman kokoa. Milloin haluan lukijan pidättävän hengitystään? Missä kohdassa pitäisi tuntua helpotusta? Milloin jokin aiemmin pieni asia saa uuden merkityksen? Taistelu, pako tai paljastus voi olla näyttävä, mutta mulle kohtaus alkaa todella merkitä vasta, kun siinä on henkilökohtaisesti suuret panokset.
Romanttisessa kohokohdassa kyse voi olla hyvin pienestä liikkeestä. Tällaisen hetken suunnittelu alkaa paljon ennen itse kohtausta: lukijan pitää ymmärtää, miksi ele on juuri tälle henkilölle helpottava/vaikea. Muuten hän näkee vain eleen, vaikka kirjoittajana kuvittelisin näyttäväni kokonaisen muutoksen.
Sama pätee suurempiin ratkaisuihin. Aiempi keskustelu voi saada lisäpainoa, jonkun käytös uuden selityksen tai arkinen esine muuttua tärkeäksi. Haluan, että lukija voi jälkikäteen tunnistaa valmistelun, vaikka ei olisi arvannut kaikkea etukäteen. Kaikkea ei tarvitse tahi pidä osoittaa sormella.
Toisaalta yllätys ei ole mulle itseisarvo, enkä halua jokaisen kohtauksen olevan potentiaalinen next red wedding. Jos jokainen ystävällinen kohtaaminen muuttuu ansaksi ja jokainen helpotus perutaan, lakkaan itsekin lukijana luottamasta siihen, että saavutuksilla olisi väliä. Hyvä ateria voi joskus olla vain hyvä ateria ja rauhallinen yö rauhallinen yö. Thalric ja Firiel saavat nauraa toisilleen ja itselleen ilman, että jokainen repliikki palvelee/pohjustaa suurta paljastusta.
Kohokohtien jäljet ovat asia, jonka kanssa olen aiemmin jonkin verran kipuillut. Suuret tapahtumat ovat kyllä suuria jatkossakin, mutta näin jälkikäteen ajatellen niiden vaikutuksia olisi voinut tuoda selvemmin esiin. Nyt haluan miettiä jo suunnitellessa, mikä muuttuu seuraavissa kohtauksissa: nukkuuko henkilö toisin, vältteleekö hän jotakin tai uskaltaako viimein tehdä asian, jota aiemmin pelkäsi? Silloin tapahtuma jatkaa elämäänsä ilman, että sitä tarvitsee kerrata.
Viholliset eivät synny vain päähenkilöiden esteeksi
Selvor kuuluu jo tarinan alkuperäiseen asetelmaan. Hänen kaltaisensa hahmon suunnittelussa mua kiinnostaa se, kuinka läheltä uhka voi tulla. Kaikki paha ei tarvitse kaukaista linnoitusta. Joskus se istuu samassa tavernassa, tuntee samat ihmiset ja puhuu asioista tavalla, jota kukaan ei oikein tahdo haastaa. Tällainen uhka liittyy Thalricin maailmaan jo ennen varsinaisen seikkailun alkua. Samalla, mielenkiintoisesti, hän on Thalricin harvoja kavereita kusipäisyydestään huolimatta. Pakon sanelemana, mutta siltikin.
Haluan miettiä myös sitä, mikä antaa vahingolliselle ihmiselle tilaa toimia. Kuka nauraa mukana, kuka vaikenee ja kuka hyötyy siitä, ettei asiaan puututa? Yksittäisen hahmon julmuus alkaa tuntua todellisemmalta, kun ympäristö joko sallii sen tai auttaa sitä. Silloin päähenkilön valinnalla on sosiaalinen hinta. Hän ei ehkä joudu vastustamaan vain yhtä ihmistä, vaan myös totuttua tapaa olla tekemättä mitään.
Vastustajien suunnittelussa kysyn itseltäni, mitä kukin tahtoo pitää omanaan. Se voi olla valtaa, omaisuutta, turvallisuutta, arvostusta tai oikeus määrätä muiden elämästä. Tavoitteen ei tarvitse tehdä henkilöstä sympaattista. Se auttaa kuitenkin ymmärtämään, miksi hän jatkaa toimintaansa silloinkin, kun ulkopuolinen näkisi seuraukset. Pelkkä halu aiheuttaa pääparille ongelmia jää mulle liian ohueksi ja epäuskottavaksi syyksi.
Kaikkien ristiriitojen ei tarvitse syntyä avoimesta vihamielisyydestä. Perhe, velvollisuus ja yhteinen etu tarjoavat vakuuttavia perusteita muiden ohjailulle. Hovissa valtaa on myös sillä, joka tuntee etiketin, hallitsee tiedonkulkua ja osaa nimetä oman tahtonsa yhteiseksi parhaaksi. Sellaiset kohteliaat antagonistit on yksi oma maneerini, joka tässäkin tarinassa tullee olemaan. Musta on kiinnostavaa joutua arvioimaan tekoja silloin, kun niiden tekijä osaa puhua kauniisti.
Silti haluan pitää vastuun selkeänä. Vaikea menneisyys voi auttaa ymmärtämään hahmoa, mutta sen ei pidä pyyhkiä pois tai oikeuttaa sitä, mitä hän tekee muille. En lähtökohtaisesti halua vastustajaan salattua hyvyyttä tai lopun selitystä, jonka jälkeen kaikki pitäisi antaa anteeksi. Pitkälti siitä syystä luovuin ajatuksesta rakentaa päähahmojen välille enemies-to-lovers -systeemi.
Joskus ymmärrettävä motiivi tekee teosta vain surullisemman ja se on mulle täysin ok.
Mitä haluan säilyttää, mitä aion muuttaa
Itselläni on tuoretta kokemusta uudelleenkirjoittamisesta jo mainitsemani Aamu koittaa aina -trilogian osalta. Alkujaan se oli reilun 50k sanan mittainen tarina, joka kasvoi lähes 300k sanan trilogiaksi. Näkökulmahahmojen määrä pysyi melko tiukasti kolmessa, muutamia sivuhahmojen lukuja lukuun ottamatta, ja ajallinen mittakaavakin säilyi pitkälti samana. Suurin muutos koski sitä, kuinka paljon hahmoista pääsi näkemään. He saivat ns. lihaa luiden ympärille.
Thalricin alkuperäinen luku toimii nyt lähtökohtana samanlaiselle työlle, mutta pelkkä sanamäärän kasvattaminen ei tietenkään vielä kerro onnistumisesta. Pakomatkan pitäisi kantaa kokonainen romaanin puolisko. Mun täytyy siis kirjoittaessa huomata, missä kohtaa aiemmin nopeasti ohitettu tilanne ansaitsee oman kohtauksensa ja milloin taas houkutteleva sivupolku vie huomion väärään suuntaan. Maisemien kuvailun kanssa joudun ehkä pitämään itseäni silmällä. Ehkä.
Varhaisessa tekstissä on välitöntä tunnetta, uteliaisuutta ja uskoa hyvään. Niistä haluan pitää kiinni. Thalric ja Firiel saavat yhä sanoa/tehdä asioita, joita eivät ole harkinneet loppuun asti. Syvempi henkilökuva ei tarkoita, että hahmot itse osaisivat analysoida tarpeensa valmiiksi ennen kuin avaavat suunsa tai vyönsä. Kyllähän sitä oikeastikin ihminen ymmärtää itseään usein vasta toimittuaan.
Yksi konkreettinen muutos on Firielin oman näkökulman vahvistaminen. Hänen kokemuksensa ei saa välittyä vain sen kautta, miten Thalric hänet näkee. Haluan päästä myös hänen huomioihinsa ihastuksestaan: mikä tuntuu tutulta, mikä oudolta ja mitä hän kuvittelee ymmärtävänsä aivan väärin. Se vaikuttaa suoraan siihenkin, kenen mukana missäkin kohtauksessa kannattaa kulkea.
Seuraava työmaa on saada tämä suunnitelma eläväksi tekstiksi. Alkupuoliskolla on vanhan luvun antama suunta, mutta Pollinassa astun pidemmälle uuden puolelle. Tiedän, mitä siellä haluan koetella, mutten kaikkia ratkaisuja. Juuri se houkuttelee takaisin hahmojen seuraan. Haluan nähdä, mitä tapahtuu, kun pääsen taas kirjoittamaan enkä vain pyörittelemään mahdollisuuksia mielessäni.
Tavoitteenani on aloittaa ja saada tarinan ensimmäinen, romaanimittainen versio valmiiksi marraskuun 2026 aikana ja aivan viimeistään ennen vuodenvaihdetta.
PS. Hämäävästi puhuin koko postauksen läpi Thalricista ja Firielistä. Kuitenkin nämä nimet lentävät vaihtoon heti, kun keksin heille paremmat. Molemmat ovat jo löytäneet paikkansa Ealrianista eri hahmoilla: Thalricista tuli kääpiöpakolaisten yhdyskunnan pormestari ja Firielistä haltioiden ylikuninkaan tytär.
PPS. Iso kiitos kaikille Killan suunnittelurinkiin osallistuneille, jotka aiemmin tänä vuonna jaoitte ajatuksianne tästä projektista!
Seuraava satunnainen kortti
