Balund

Ratsastajat hirviensä selässä nousivat viimein ylängölle asti ja nousivat satuloista kymmenen metrin päässä heidän edessään.
”Kääpiöiden kuningas Balund Ensimmäinen on saapunut! Kyllä! Hän vastasi Ciaranin kutsuun ja marssi sotaan!” Kuninkaankaartin komentaja ilmoitti kovaan ääneen.
”Tervetuloa, kuningas Balund ja kääpiöiden kansa! Tervetuloa, Taranis ja Feyrond! Velorandis iloitsee tulonne vuoksi”, Oawain tervehti heitä iloisesti ja jähmettyi sitten paikoilleen.
Shiriel ei malttanut enää odottaa vaan ryntäsi itkien halaamaan veljeään. 
”Isosisko”, Oawain henkäisi hiljaa. ”Minä… miten?” 
”Myöhemmin, myöhemmin kerron kaiken”, tämä lupasi yhä itkien. 
”He eivät uskoakseni ole ainoa tänään yhdistyvä perhe, kuningas Balund”, Elladir totesi taaempaa. ”Drumir on uskoakseni jo tulossa, eikö hän olekin setänne?”
”Kyllä on, arvon valtiatar!” Balund vastasi ja vanhan kääpiön silmiin syttyi onnellinen pilke. ”Asuuko täällä paljon kansaani?”
”Tuhansia, uskoakseni lähemmäs kaksikymmentätuhatta.” 
”Tämä tulee olemaan suuri juhlapäivä joka vuosi kunhan paska on pyyhitty huut helvettiin!” Tämä murahti tyytyväisenä ja suki partaansa. 
Kun he olivat jokainen esittäytyneet toisilleen Oawain palasi reunalle ja nosti jalkansa sen matalalle aidalle. 
”Legioonasi tulee olemaan epäilemättä arvokas apu kun taistelu alkaa”, hän kehui. 
Kuningas Balund astui hänen vierelleen partaansa raapien.
”Toivon niin, valtias haltia! Mahtuuko armeijani kaupunkiinne?”
”Montako heitä tuossa marssii? Viisituhatta? Helposti!” Oawain kertoi.
”Tuo on vasta etujoukkoni, oma henkilökohtainen legioonani. Kolme jätin Durnholmiin, mutta kaksikymmentä toin mukanani”, kuningas vastasi.
”Kaksikymmentäkaksi, kuninkaani”, hänen komentajansa korjasi häveliäästi.
”Ah, aivan. Kaksikymmentä legioonaa ja kaksi huoltolegioonaa. Uskoakseni viimeisetkin pääsevät perille huomisen aikana. Tunnelissa jono kasvoi pitkäksi.”
”Satatuhatta soturia”, Velindra henkäisi.