Oman maailman luominen – Mistä aloittaa? – OSA 1

Arvioitu lukuaika: 8 minuuttia

Fantasiamaailman rakentaminen kuulostaa mahtavalta ajatukselta siihen asti, kun pitäisi oikeasti aloittaa. Pitäisikö ensin piirtää kartta, keksiä kieli vai päättää, kuka tätä kaikkea hallitsee? Entä historia? Voiko ensimmäisen kohtauksen kirjoittaa ennen kuin tietää, mitä naapurivaltakunnassa tapahtui kolmesataa vuotta sitten?

Voi. Naapurivaltakuntakaan ei välttämättä ole vielä tarpeellinen.

Toisaalta ymmärrän oikein hyvin, miksi sen historiaa tekee mieli miettiä. Omassa maailmassa on jotakin tavattoman houkuttelevaa. Sinne saa rakentaa maisemia, joita tahtoisi itse nähdä, ja yhteiskuntia, joissa ei missään nimessä haluaisi asua. Saa kysyä, mitä tapahtuisi, jos jokin tutun maailman itsestäänselvyys toimisikin toisin. Sitten huomaa pohtivansa aamuyöllä kuvitteellisen satamakaupungin verotusta, vaikka tarkoitus oli keksiä päähenkilölle kotipaikka.

Tolkienin Keski-Maa ja Rowlingin velhomaailma tarjoavat lukijalle varsin erilaisen kokemuksen maailman laajuudesta. Toisessa menneisyyden kerrostumat tuntuvat jatkuvasti nykyhetken takana, toisessa lukija tutustuu ihmeisiin pitkälti Harryn mukana ja hänen elämänsä kannalta olennaisessa järjestyksessä. Kummastakaan ei tarvitse tehdä oman työnsä vaatimuslistaa. Lukukokemuksesta voi ottaa mallia siltä osin kuin se palvelee sitä, mitä itse haluaa kirjoittaa.

Tässä postauksessa pohdin erilaisia tapoja aloittaa ja sitä, miten maailmanrakennuksen saa tukemaan kirjoittamista. Mukana on myös oman Ealrianini syntyhistoriaa noin kahdenkymmenen vuoden ajalta. Voi luoja, taidan tosiaan olla lähempänä sitä elämänmittaista projektia. Sitä en silti aio määrätä kenenkään muun työskentelytavaksi.

Fantasiamaailma on työkalupakki

Mulle hyödyllisin vertaus on työkalupakki. Maailma tarjoaa kirjoittajalle mahdollisuuksia, esteitä ja olosuhteita, joiden keskellä henkilöt joutuvat toimimaan. Sen lait määräävät, mitä ihminen saa tehdä, sen maantiede vaikuttaa siihen, minne hän pääsee, ja sen tavat siihen, mitä muut hänestä ajattelevat. Taikuus voi avata vielä kokonaan oman laatikostonsa.

Maailma saa olla myös itsessään kiinnostava. Nautin fantasiassa siitä, että tekstin takana tuntuu olevan enemmän kuin siinä ehditään näyttää. Romaania kirjoittaessa pelkkä taustatiedon määrä ei kuitenkaan kanna kovin pitkälle. Kuningassuvun historia alkaa kiinnostaa aivan eri tavalla siinä vaiheessa, kun joku joutuu kärsimään sen seurauksista.

Siksi kysyisin aluksi, onko sulla mielessäsi tarina, jonka haluat kertoa. Riittävätkö siihen Kontulan lähiöt tai Varissuon kantabaarit, vai tarvitseeko tapahtua jotakin sellaista, jota niiden puitteissa ei saa aikaan? Ja kuinka paljon lisää oikeastaan tarvitset? Yhden mahdottoman asian tuttuun ympäristöön, oman kaupungin vai kokonaisen maailman?

Laajuudessa on iso käytännön ero. Jos tarina sijoittuu yhteen suljettuun yhteisöön, sen sisäiset suhteet voivat olla paljon olennaisempia kuin kaukaisten mannerten nimet. Matkaromaanissa puolestaan etäisyydet, rajat ja kulkemisen mahdollisuudet alkavat vaatia vastauksia varhain. Maailman kokoa kannattaa arvioida sen mukaan, mihin henkilöt törmäävät ja mistä heidän elämänsä riippuu.

Jos tarinaa ei vielä ole, sekään ei estä aloittamista. Maailmanrakennus saa olla oma harrastuksensa, ja kiinnostava ympäristö voi synnyttää henkilöt vasta myöhemmin. Ongelma syntyy lähinnä silloin, jos tavoitteena on kirjoittaa romaani mutta valmistelut siirtävät kirjoittamisen aloittamista vuodesta toiseen. Siinä kohtaa kannattaa olla itselleen rehellinen: tarvitsenko todella uuden kalenterijärjestelmän vai vältänkö ensimmäistä lukua?

Neljä tapaa päästä alkuun

Seuraavat tavat eivät ole persoonallisuustesti. Sama kirjoittaja voi aloittaa yhden tarinan hahmosta ja toisen karttaan piirtämästään saaresta. Mäkin tunnistan itseni useammasta kohdasta, vaikka yksi niistä on selvästi lähimpänä omaa tapaani.

Tarinalähtöinen aloittaja

Mielessäsi on nainen raunioiden keskellä, sotilas jättämässä tehtävänsä tai kaksi ihmistä, joiden ei pitäisi tavata toisiaan. Et vielä tiedä ympäröivästä maailmasta juuri mitään, mutta tilanteessa on jotakin, mikä vetää puoleensa. Aloita siitä.

Kirjoita kohtaus niin pitkälle kuin pystyt. Sen jälkeen voit katsoa, millaisia oletuksia tulit samalla tehneeksi. Jos sotilas karkaa, kenelle hän on vannonut uskollisuutta? Onko hän liittynyt armeijaan vapaaehtoisesti? Mitä tapahtuu, jos hänet saadaan kiinni? Voiko hän palata kotiin, vai joutuvatko läheiset vastaamaan hänen teostaan? Näihin vastaaminen tuottaa jo yhteiskuntaa, vaikka yhtäkään valtakuntaa ei olisi nimetty.

Kaikkea ei tarvitse ratkaista kesken kirjoittamisen. Epäselvän arvonimen voi merkitä itselleen muistiin ja jatkaa eteenpäin. Muuten yhden sanan tarkistaminen muuttuu helposti illaksi, jonka päätteeksi armeijalla on täydellinen organisaatio mutta karkuri seisoo yhä samassa portissa.

Tarinalähtöisen rakentamisen vahvuus on siinä, että yksityiskohdilla on heti käyttöä. Sen sudenkuoppa taas on maailman mukautuminen liian auliisti juonen tarpeisiin. Jos vartijat ovat yhdessä kohtauksessa lahjomattomia ja toisessa kuka tahansa pääsee kolikoilla ohi, erolle täytyy löytyä jokin syy. Kirjoittajan kiire ei valitettavasti kelpaa.

Tämä on oma suosikkini. Idea voi syntyä unesta, bussin ikkunasta tai täysin merkityksettömältä tuntuvasta kohtaamisesta. Tämän postauksen työkalupakkivertauskin sai alkunsa jostakin rasittavasta työhousumainoksesta. Blåkläderin tai jonkun vastaavan. Mainostaja tuskin tavoitteli fantasiakirjallisuutta, mutta tässä sitä ollaan.

Rakenneorientoitunut aloittaja

Jos nautit kartoista, aikajanoista ja järjestelmistä, voit lähteä liikkeelle suuremmasta kokonaisuudesta. Piirrät rannikon, sijoitat vuoret ja alat miettiä, missä ihmiset asuvat. Päätät, miten valta periytyy tai kenellä on pääsy taikuuteen. Sen jälkeen seuraat, mitä päätöksistä aiheutuu.

Tässä lähestymistavassa parhaat kysymykset yhdistävät asioita toisiinsa. Vuorijono vaikuttaa kulkemiseen, kulkeminen kauppaan ja kauppa siihen, mistä kaupungin varallisuus tulee. Jos jokin valtakunta hallitsee ainoaa turvallista solaa, sillä on todennäköisesti syytä pitää siitä kiinni. Samalla syntyy mahdollisuuksia tulleille, salakuljetukselle, kiistoille ja aivan tavallisille ihmisille, jotka yrittävät päästä työnsä ääreen.

Historiaakin voi rakentaa tämän kautta. Nykyinen raja on jossakin syystä juuri siinä missä on. Ehkä sen sijainti ei miellytä kumpaakaan osapuolta. Kirjoittajan ei tarvitse tietää jokaista entistä hallitsijaa ymmärtääkseen, miksi rajan yli kulkeva kauppias joutuu valitsemaan sanansa tarkasti.

Rakenteista aloittaminen auttaa pitämään laajan kokonaisuuden kasassa. Samalla siihen voi kuitenkin rakastua niin pahasti, ettei mikään tarina saa enää muuttaa mitään. Hahmo tarvitsee tien vuorten yli, mutta karttaan on käytetty kolme viikkoa ja vuoret pysyvät. Hitto. Kumpaa tässä nyt yritetään saada valmiiksi?

Ratkaisuksi en ehdota logiikan hylkäämistä. Sen sijaan alustavat päätökset kannattaa tunnistaa alustaviksi. Maailman ensimmäinen versio on luonnos aivan kuten romaaninkin. Kun jokin rakenne alkaa estää kiinnostavaa tarinaa, voit tutkia, vaatiiko tarina muutosta vai onko maailmaan jäänyt tarpeettoman jäykkä oletus.

Teemavetoinen aloittaja

Jos jokin kysymys vaivaa tarpeeksi, siitä voi syntyä kokonainen maailma. Valta, moraali, kuolema tai tulevaisuuden pelko antavat kaikki suunnan, mutta pelkkä aihe on vielä melko väljä lähtökohta. Sitä kannattaa tarkentaa kysymykseksi, johon ei itse osaa vastata aivan helposti.

Esimerkiksi turvallisuuden ja vapauden ristiriidasta voi edetä yhteiskuntaan, jossa hallitsija pystyy todella suojelemaan alamaisiaan, mutta suojelulla on hinta. Silloin kiinnostavaa on pohtia, kuka järjestelyyn suostuu mielellään, kuka hyötyy siitä muiden kustannuksella ja kuka jää suojelun ulkopuolelle. Näiden ihmisten ei tarvitse olla samaa mieltä edes siitä, mikä ongelma on.

Teema alkaa näkyä maailmassa, kun se vaikuttaa ihmisten valintoihin. Perheen toimeentulo, koulutus, uskonto tai mahdollisuus muuttaa muualle voivat tuoda saman kysymyksen osaksi hyvin erilaisia elämäntilanteita. Näin aihetta ei tarvitse selittää jokaisessa keskustelussa uudestaan.

Tämän tavan vaarana on rakentaa henkilöt todistamaan ennalta päätettyä väitettä. Jos kaikki järkevät ihmiset ovat kirjoittajan kanssa samaa mieltä ja vastapuoli koostuu typeryksistä, ristiriita jää aika köyhäksi. Maailmasta tulee kiinnostavampi, kun sen asukkailla on omista lähtökohdistaan ymmärrettäviä syitä toimia niin kuin toimivat.

Teemoja saa myös löytyä lisää kirjoittaessa. Niitä ei tarvitse ilmoittaa ennen ensimmäistä lukua eikä karsia väkisin yhteen. Kannattaa silti seurata, mitkä niistä liittyvät toisiinsa ja mitkä ovat mukana vain siksi, että kirjoittajalla oli niistäkin mielipide. Kaikki kiinnostava ei mahdu samaan romaaniin. Sillisalaatti ei yleensä parane sillä, että siihen tyhjentää koko jääkaapin.

Kipinäaloittaja

Joskus alkuun riittää yksi outo ajatus. Mitä jos ihmiset vaihtaisivat muotoa kuukausien mukaan? Mitä jos aikaa käytettäisiin valuuttana? Jälkimmäisen ympärille rakentuu In Time, joka on mielestäni pirun hyvä esimerkki helposti ymmärrettävästä ideasta, jolla on laajat seuraukset. Inceptionin jälkeen omakin pää oli täynnä vastaavanlaisia mitä jos -kysymyksiä.

Kipinää kannattaa kokeilla ensin mahdollisimman arkisessa tilanteessa. Jos elinaikaa voi siirtää toiselle, millainen on palkkapäivä? Miten vanhempi turvaa lapsensa tulevaisuutta? Millainen rikos on varkaus, jos varastetuksi tulee samalla osa uhrin elämästä? Yksi sääntö alkaa vaikuttaa perheisiin, talouteen, politiikkaan ja siihen, mitä ihmiset pitävät oikeudenmukaisena.

Kirjoita vaikka sivun verran siitä, miten ideasi toimii. Kokeile sitten keksiä ihminen, joka yrittää kiertää sääntöä. Se paljastaa usein enemmän kuin kymmenen esimerkkiä tilanteista, joissa kaikki toimii suunnitellusti.

Kaikkea ei tarvitse selittää teknisesti. Mysteeri saa säilyä mysteerinä, mutta kirjoittajan on hyödyllistä tietää, millaisia odotuksia hän lukijalle antaa. Jos kyvyn kerrotaan vaativan valtavan uhrauksen, siitä ei kannata myöhemmin selvitä olankohautuksella vain siksi, että juoni on ajautunut hankalaan paikkaan.

Kipinäaloittajan suurin kiusaus on lisätä toinen hieno idea ennen kuin ensimmäistä on ehditty tutkia. Sitten kolmas. Lopulta maailmassa tapahtuu kaikkea mahdollista, mutta mikään ei ehdi vaikuttaa mihinkään. Yhdestäkin poikkeuksesta voi saada paljon irti, kun malttaa katsoa sen seurauksia riittävän pitkälle.

Milloin suunnitelmaa on tarpeeksi?

Näitä tapoja saa sekoittaa vapaasti. Kohtaus voi synnyttää kysymyksen vallasta, vallan pohtiminen johtaa kartan ääreen ja kartalla huomattu paikka tarjoaa uuden kohtauksen. Käytännössä maailmanrakennus taitaa aika harvoin edetä siististi yhdestä vaiheesta seuraavaan.

Aloittamisen kannalta riittävä määrä tietoa löytyy usein läheltä henkilöä. Missä hän on? Mitä hän haluaa? Kuka tai mikä estää sen? Mitä hän uskoo maailmastaan, ja mihin tuo usko perustuu? Kun näihin on jonkinlaiset vastaukset, kohtauksen voi yleensä kirjoittaa. Naapurimaan juhlakalenteri ehtii myöhemminkin.

Muistiinpanoihin kannattaa erottaa päätetyt asiat, kokeiltavat ideat ja avoimet kysymykset. Muuten puolihuolimattomasti keksitty ajatus muuttuu huomaamatta säännöksi, jota alkaa itsekin varoa rikkomasta. Erityisen hyödyllistä on kirjata asiat, jotka ovat jo näkyneet käsikirjoituksessa. Niiden muuttaminen voi vaatia useamman kohdan tarkistamista.

Kaiken taustatyön ei myöskään kuulu päätyä lukijalle. Jos tiedät, miksi kaupungin portit suljetaan ennen auringonlaskua, voit näyttää matkustajan kiireen ja portinvartijan haluttomuuden joustaa. Selitys voi tulla myöhemmin, jos sille löytyy luonteva paikka. Lukija saa ensin syyn välittää asiasta.

Maailma tuntuu laajalta silloin, kun sen tapahtumilla näyttää olevan syitä ja seurauksia myös näkökulmahenkilön ulkopuolella. Sitä vaikutelmaa ei tarvitse ostaa sadalla sivulla taustoitusta. Usein riittää, että ihminen käyttäytyy kuin hänellä olisi oma elämä silloinkin, kun päähenkilö poistuu huoneesta.

Kuinka Ealrian syntyi?

Oma maailmanrakennukseni alkoi noin neljätoistavuotiaana, kun luin Christopher Paolinin Perillinen-sarjaa uudestaan ja uudestaan. Kerta toisensa jälkeen. Halusin tehdä jotakin samanlaista, ja ensimmäiset tekstit myös näyttivät siltä. Laadultaan ne lähentelivät ala-arvoista fanfictionia, mutta intoa ei ainakaan puuttunut.

En aloittanut valmiilla järjestelmällä, jonka kaikki osat olisin ymmärtänyt. Oli hahmoja, kuvia mielessä ja hyvin suuria tapahtumia. Vuosien aikana paljon on vaihtunut, mutta yllättävän paljon alkuperäisestä on myös säilynyt. Siksi mun on vaikea suhtautua ensimmäisiin yrityksiin pelkkänä hukattuna työnä, vaikka niiden lukeminen saattaa ajoittain vaatia vähän luonnetta.

Ensimmäisen kirjan alussa haltia laskeutuu lumiselta vuorelta ja vapauttaa vangittuja haltioita. Varhaisessa versiossa vastassa olivat vihollissotilaat, myöhemmässä orjakauppiaat. Tilanteen tunnistaa edelleen samaksi, mutta uusi toteutus palvelee paremmin sitä kokonaisuutta, joksi tarina on kasvanut. Vanhaa ajatusta ei tarvinnut heittää pois, jotta siitä pystyi tekemään paremman.

Myös monet kaupunkien nimet, niiden summittaiset sijainnit ja aikajanan hahmotelmat ovat kulkeneet mukana pitkään. Iso osa yhä käytössä olevista hahmonnimistä syntyi vuosina 2005–2013. Kaikkea en sentään ole säilyttänyt. Ealrianin luojajumala tunnettiin joskus nimellä Aranus, kunnes vaihdoin sen Aldiriksi. Syyt voi jokainen päätellä ihan itse.

Mittakaavassa olen ollut alusta saakka vaatimaton: jumalia, maailman kohtalo ja valon ja pimeyden ikuinen kamppailu. Tässä näyte vuodelta 2012:

Hyvä ja Paha ovat aina olleet olemassa, maailman alusta asti ne ovat eläneet tietäen toisensa. Alusta asti ne ovat olleet sodassa keskenään, aina siitä asti kun isoveli nousi nuorempaa vasten. Sotaa on käyty ja sotaa tullaan käymään. Sodassa ovat olleet vastakkain monet armeijat, eläimet ovat taistelleet toisia eläimiä vastaan ja lukemattomat miehet ovat taistelleet toisiansa vastaan.

Niin on ollut, mutta tuleeko niin olemaan? Aikojen alussa syntyi

Kyllä, lause jää juuri tuohon. Ilmeisesti aikojen alussa syntyi jotakin, jonka selittäminen sai sillä kertaa odottaa.

Tuossa katkelmassa näkyy silti yksi Ealrianin pysyvistä aiheista. Valon ja pimeyden kamppailu on säilynyt, mutta sen ympärille on tullut paljon enemmän ristiriitoja ja harmaan sävyjä. Myös ajatus vangitun jumalan vapauttamisesta oli mukana alusta lähtien. Samat suuret kysymykset ovat siis kantaneet pitkään, vaikka se, miten niitä käsittelen, on muuttunut.

Tästä kokemuksesta mun on helppo sanoa, ettei oman maailman tarvitse syntyä heti omaperäisenä ja valmiina. Aluksi vaikutteet voivat näkyä räikeästi. Vähitellen alkaa huomata, mistä itse oikeasti välittää, millaisia henkilöitä haluaa seurata ja mitä alkuperäisestä ideasta ei suostu päästämään irti. Samalla osa lainatusta tuntuu tarpeettomalta ja putoaa pois.

Kaksikymmentä vuotta ei tietenkään ole mikään suositeltu valmisteluaika. Ealrianin historia kertoo lähinnä siitä, miten sitkeästi sama maailma voi pysyä mukana. Uuden kirjoittajan kannattaa ottaa siitä lupa muuttaa mieltään, ei velvollisuutta käyttää samaa aikaa.

Työkalupakin muut työkalut

Tässä postaussarjassa aion palata maailmanrakennuksen eri puoliin tarkemmin. Kartat ovat yksi luonteva jatko, mutta yhtä lailla kiinnostavat kansojen tavat, uskonnon vaikutus arkeen, historian jäljet ja se, kuka maailmassa pystyy käyttämään valtaa. Hallitusmuodon nimestä on vielä pitkä matka siihen, miten tavallisen ihmisen elämä käytännössä sujuu.

Kielet ja nimet ansaitsevat oman käsittelynsä: miten saada niihin johdonmukaisuutta ilman, että täytyy rakentaa kokonainen kieli? Maantiede, ilmasto ja resurssit puolestaan liittyvät siihen, mitä syödään, millä käydään kauppaa ja miksi ihmiset asuvat juuri siellä missä asuvat. Arjen yksityiskohdissa päästään sitten leipään, kaivoihin, natiseviin oviin ja kaikkeen siihen, mikä jää suurten sotien varjossa helposti huomaamatta.

Taikuuden sääntöjen rinnalla haluan pohtia teknologiaa ja niiden keskinäistä suhdetta. Mitä kannattaa keksiä, jos saman asian saa aikaan loitsulla, ja kenellä on siihen loitsuun varaa? Lajien ja kansojen kohdalla taas kiinnostaa, miten erot näkyvät elämässä ilman että kokonainen kansa pelkistyy yhdeksi luonteenpiirteeksi tai valmiiksi ennakkoluuloksi.

Oma paikkansa on myös myyteillä, unilla, profetioilla ja alitajunnalla. Samoin sillä, miten maailma muuttuu ajan myötä: uskonnon syntyminen, vallankumous tai ympäristön mullistus ei vaikuta kaikkiin samalla tavalla. Näiden lomassa tulee varmasti vastaan myös sudenkuoppia, tiedon kaatamista lukijan niskaan ja niitä hetkiä, jolloin oma logiikka päättää lähteä omille teilleen.

Mutta ensimmäisenä riittää jokin, mihin tarttua. Kohtaus, kysymys tai paikka, josta haluat tietää enemmän. Mä aloitin lumiselta vuorelta laskeutuvasta haltiasta. Kaikki muu on kertynyt sen ympärille vähitellen.