Esiosa

Arvioitu lukuaika: 5 minuuttia

”Isäni urheus, äitini kauneus 
Miten et sitä heissä näe, seppä? 
Katso sydämeen, sinne minne silmät ei nää
Siellä lepäävät vanhempieni ihanteet”

Hannin laulu haltioista
Maailma ei ole vielä nähnyt ensimmäistä auringonnousuaan. Silti joku tahtoo jo hallita sitä kokonaan.

Kun haltioiden ruhtinas Avaera kohtaa Vuonojen kansan, hän näkee vieraissa ihmisissä mahdollisuuden yhteiseen tulevaisuuteen. Hän kutsuu heidän johtajansa Hannin kansansa kanssa Aelnasin muurien suojaan ja Lirandelin luo. Siellä vieraanvaraisuus syvenee ystävyydeksi ja lopulta rakkaudeksi, mikä haastaa käsitykset siitä, keiden kuuluu elää yhdessä.

Lännessä Vexenvaultin kuningatar Naelwyn rakentaa toisenlaista tulevaisuutta. Hänelle muut kansat ovat alamaisia ja rauha vain este vallan tiellä. Haltioiden välinen verivala näyttää suojaavan sotaa vastaan. Naelwyn on jo löytänyt keinon kiertää se.

Kun uhka lähestyy Aelnasia, Avaeran on löydettävä liittolaisia kansoista, jotka tuskin luottavat toisiinsa. Lirandelin sisar elää vihollisen vallan alla ja varjoissa liikkuvat suojelijat tietävät vaarasta enemmän kuin suostuvat kertomaan.

Hanni on löytänyt paikan, johon kuulua. Pian hänen on päätettävä, mitä hän on valmis tekemään säilyttääkseen sen.

Nuoren maailman kohtalo ratkaistaan ennen kuin kukaan tietää, miltä aamun valo näyttää.

Esiosa alkaa tilanteesta, jossa maailma on vasta muotoutumassa sellaiseksi, jona me sen myöhemmin tunnemme. Haltioiden yhteiskunnat ovat saavuttaneet loistonsa, mutta pinnan alla kytee jo eripura, joka tulee repimään kaiken palasiksi. Teos kertoo haltioiden sisällissotaan johtaneista tapahtumista sekä Vexenvaultin tuhosta. Se on kertomus siitä, miten kukoistavat kaupungit ja ylpeät suvut ajautuvat pisteeseen, josta ei ole enää paluuta. Kirjan ytimessä on inhimillinen ja raastava ristiriita: kuinka pitkälle ihmiset ja haltiat ovat valmiita menemään suojellakseen rakkaitaan, ja millaisia arpia tuo suojelu jättää sieluun.

Olen halunnut rakentaa tarinan, mikä flirttailee genrerajojen kanssa, mutta pysyy kuitenkin vankasti aikuisille suunnatun fantasian puolella. Tämä tarkoittaa sitä, että sota ei ole vain sankarillisia taisteluita, vaan se jättää jälkeensä traumoja, rikkinäisiä perheitä ja epätoivoisia valintoja. Esiosa on kirja selviytymisestä, mutta myös hinnasta, minkä selviytyminen maksaa.


Tarinan alkaessa Ealrian on vielä nuori ja karu maailma, jota verhoaa ikuinen, kelmeiden kuiden ja tähtien valaisema hämärä. Tässä pysyvässä varjossa haltiat ovat jo heränneet ja perustaneet ensimmäiset suuret, mahtavat kaupunkinsa. Näihin kuuluvat valkoisesta marmorista hohtava Aelnas, jokivarsille rakentunut kaunis Durlain sekä synkkä ja uhkaava Vexenvault. Suojellakseen kansaansa itsetuholta, haltiat ovat muinaisina aikoina vannoneet pyhän verivalan, joka kieltää heitä vuodattamasta toistensa verta. Tämä vala on pitänyt yllä haurasta rauhaa yhteiskuntien välillä. Samaan aikaan sivistyneiden kaupunkien ulkopuolella, laajoissa erämaissa, vaeltaa ihmisten heimoja, joita monet haltiat pitävät alkukantaisina ja jopa pelottavina olentoina.
Aelnasin ruhtinas Avaera poikkeaa kuitenkin monista kaltaisistaan. Hänen avarakatseisuutensa ja uteliaisuutensa vetävät hänet kohtaamaan ihmisten Vuonojen kansan ja heidän nuoren, rohkean johtajattarensa Hanni Satakielen. Avaera ei näe ihmisissä pelkkää uhkaa, vaan tunnistaa heissä piilevän valtavan potentiaalin, ja kutsuu heidät vieraaksi Aelnasiin. Kaupungissa Hanni tutustuu Avaeran puolisoon, sanavalmiiseen ja taistelutaitoiseen Lirandeliin. Näiden kolmen vahvan persoonan välille alkaa nopeasti muodostua ainutlaatuinen, syvä ja intohimoinen polyamorinen rakkaussuhde, joka rikkoo kaikkia perinteisiä lajien ja kulttuurien välisiä rajoja. Heidän mielensä jopa sulautuvat telepaattisesti yhteen, ja haltioiden tavat sekä taikuuden omaksuva Hanni nimetään lopulta Aelnasin ruhtinaspuolisoksi, Hanni Haltiamieleksi.

Rakkauden, yhteisymmärryksen ja rauhan kukoistaessa Aelnasissa, nousee lännestä kuitenkin Ealriania perustavanlaatuisesti ravisuttava uhka. Vexenvaultin ylikuningatar Naelwyn Lumimyrsky uskoo vakaasti haltioiden ylivertaisuuteen ja pitää itseään muiden haltioidenkin yläpuolella. Hän on valmis tekemään mitä tahansa alistaakseen koko mantereen ehdottomaan tahtoonsa. Vaikka verivala estää haltioita tappamasta toisiaan, Naelwyn keksii julman porsaanreiän: hän riistää sotilailtaan kansalaisuuden, tehden heistä klaanittomia hylkiöitä, joita valan muinaiset säännöt eivät enää koske.
Tämän lisäksi Naelwyn turvautuu äärimmäisen pimeään ja vaaralliseen magiaan. Hän käyttää taisteluissaan esteliittiä, harvinaista kiveä, mikä kumoaa kaiken taikuuden ja aiheuttaa haltioille sietämätöntä, lamaannuttavaa kipua. Vielä pelottavampaa on kuningattaren oppima kyky varastaa ihmisten ja haltioiden sieluja. Maalaamalla kohteistaan maagisia muotokuvia, taulun omistaja kykenee täysin hallitsemaan uhrinsa mieltä ja ruumista, tehden tästä tahdottoman orjan.
Kaikki eivät Vexenvaultin synkässä hovissa kuitenkaan jaa kuningattaren julmaa visiota. Lirandelin sisar, Calindra, elää syvällä Vexenvaultin valtarakenteissa. Vaikka hän päällepäin näyttelee Naelwynin uskollista alaista, hän on todellisuudessa soluttautuja, joka yrittää epätoivoisesti murentaa kuningattaren valtaa sisältäpäin. Calindra on merkittävä moottori koko sisällissotaan johtavien tapahtumien taustalla, mutta hän joutuu maksamaan tehtävästään hirvittävän henkilökohtaisen hinnan. Hänet pakotetaan Vexenvaultissa vaimoksi ja raiskataan raskaaksi.

Samaan aikaan Ealrianin varjoissa liikkuvat salaperäiset vampyyrit, Kuoleman jumala Drackariuksen luomat suojelijat. Heidän äitinsä Maenira seuraa huolestuneena Naelwynin kasvanutta pahuutta ja yhä julmempia tekoja. Tilanne kärjistyy entisestään, kun Naelwyn onnistuu vangitsemaan Maeniran esikoispojan Talionin ja alkaa käyttää tämän elinvoimaa omiin sairaisiin kokeisiinsa.
Sodan mustien pilvien uhatessa ja jännitteiden kiristyessä Avaera, Lirandel ja Hanni tekevät kaikkensa yhdistääkseen Ealrianin vapaat kansat. Heidän vaarallinen matkansa liittolaisten, kuten Pollinan ja Kosomin asukkaiden luo, huipentuu maagiseen ja maailmaa mullistavaan hetkeen. Hanni, joka tietämättään kantaa sisällään luojajumalten voimakasta alkuvoimaa, laulaa sydämestään laulun, joka karkottaa Ealriania iäisyyden verhonneen hämärän. Taivaalle nousee maailman historian ensimmäinen aamurusko ja aurinko. Tämä uskomaton toivon pilkahdus valaa uskoa liittolaisiin, mutta tekee samalla Hannista Naelwynin suurimman pakkomielteen.

Tästä alkava konflikti on hengästyttävä ja monirintamainen kamppailu ylivoimaista vihollista vastaan. Yhdellä rintamalla Aelnasin loistaville muureille alkaa vyöryä Vexenvaultin ja heidän liittolaiskaupunkinsa Tinon massiivinen, tuhoisa armeija. Naelwynin joukot ovat kauhistuttava näky: ne tuovat mukanaan valtavia, yli satametrisiä piiritystorneja, skorpioneiksi kutsuttuja jättimäisiä varsijousia sekä katapulteilla ammuttavia, häkkeihin teljettyjä hirviöitä. Kaupungin puolustusta johtavat ihmiskomentaja Hurma sekä Durlainin ruhtinas Eilred joutuvat käyttämään kaiken taktisen oveluutensa ja liittolaistensa voiman pitääkseen julman vihollisen loitolla.
Toisella rintamalla lukija viedään syvälle vihollisen sydämeen. Lirandel lähtee itsemurhatehtävältä tuntuvalle pelastusretkelle suoraan Vexenvaultin ytimeen. Yhdessä vampyyrien, Maeniran sekä tämän tytärten Seliran ja Veliran, kanssa hän soluttautuu esteliitillä raskaasti suojattuun palatsiin. Heidän tavoitteenaan on vapauttaa kidutettu Talion, löytää Calindra ja tuhota Naelwynin maagiset, sieluja sitovat taulut. Palatsin synkissä uumenissa he kohtaavat myös Vexenvaultin luutnantin Faeloran, jonka he onnistuvat voittamaan puolelleen osoittamalla tälle anteeksiantoa Naelwynin ehdottoman julmuuden sijaan.
Kolmannella rintamalla Avaera, joka ei suostu vain odottamaan muurien suojassa, kokoaa pienen ja huippuunsa hiotun iskujoukon. Tämä joukko kiertää Vexenvaultin valtavan armeijan selustaan, ja luonnonvoimat astuvat peliin, kun taikuus murentaa maastoa ja jumalallinen tsunami tuhoaa vihollisen laivaston. Tarina huipentuu, kun aallosta selviytyneet kokoontuvat viimeiseen yhteenottoon.

Esiosa ei tarjoa lukijalle helppoja voittoja tai puhtaita sankaritarinoita, vaan vaatii hahmoiltaan äärimmäisiä, raastavia uhrauksia. Jokainen joutuu ylittämään omat rajansa, ja sodan raakuus on vähällä tuhota kaiken sen kauniin, mitä hahmot ovat onnistuneet rakentamaan. Kaaoksen huipentuessa jopa luojajumalat, etunenässä tulen ja taonnan jumala Ciaran, joutuvat puuttumaan kuolevaisten asioihin. Pysäyttääkseen haltioiden itsetuhon Ciaran säätää Kellojen lain: jokaisen haltian rintaan ilmestyy näkymätön kello, joka alkaa tikittää kohti tappajan omaa tuhoa, jos tämä riistää toisen haltian hengen.

Teos on vavahduttava, synkkä ja samalla äärimmäisen kaunis kertomus maailman murroksesta. Se yhdistää laajan, taktisesti rikkaan fantasiamaailman syvälliseen psykologiseen ja emotionaaliseen draamaan, jossa rakkaus, toivo ja selviytyminen joutuvat äärimmäiseen punnitukseen Ealrianin kaikkein pimeimmillä hetkillä. Vexenvaultin tuho ja sen jättämät arvet kaikuvat läpi koko Ealrianin tulevan historian. Esiosa on kertomus rakkauden ja uhrauksen hinnasta eli täydellinen aloitus sukellukselle luomaani fantasiamaailmaan. Suoraan syvään päähän!

 Kirjoitin Esiosan, kun ensimmäisen kirjoituskierroksen loppuvaiheilla kävi selväksi, että massiivisiin mittoihin kasvanut lore jätti valtavasti aukkoja menneisyyteen. Siispä, toista kirjoituskierrosta aloittaessani päätin palata about kaiken alkulähteille: hetkeen ennen Ealrianin ensimmäistä aamua ja katsoa, miltä se näyttikään.

 Hirvet hirnuivat pihamaalla ja keskeyttivät heidän keskustelunsa. Avaera nousi sängystä ja veti housut jalkaansa, etsi miekan käteensä ja kehotti Faeloraa pukeutumaan. Itse hän asteli ovesta ulos ja irvisti viiman pureutuessa ihoon. Siitä puuttui kaikki se kiima, mitä Faeloran puraisussa oli ollut. Se tuntui kuin tuhannet ampiaiset olisivat pistäneet häntä yhtä aikaa. 
”Sinä et ole Maenira”, nainen totesi kylmästi.
Sävy oli jäätävämpi kuin viima ulkona.
Avaera katsoi naista. Hänessä oli paljon samaa kuin äidissään eikä hän ollut yksin. Heitä oli kolme ja kaikki kovin samannäköisiä. Kaikki selkeästi Maeniran lapsia. 
Kolmikko paljasti kulmahampaansa. Kynnet kasvoivat kuin tikareiksi.
”Eikä haltia ole yksi. Heitä on kaksi”, toinen sisaruksista sanoi. 
”Äiti on ollut täällä. Aivan äskettäin”, kolmas ilmoitti ilmaa nuuhkien. ”Puhu, mies. Mitä teet täällä?”
”Vaikene, mies. Silloin kuolet.”
”Valitse jompikumpi, mutta valitset nyt.”
Avaera laski miekkansa nojaamaan mökin seinää vasten ja levitti kätensä osoittaakseen, ettei ollut uhka. Naisten kynnet lyhenivät hieman, mutta säilyivät yhä tappavan pitkinä. 
”Hän lähti etsimään minulle apua. Minä löysin hänet täältä, etsin häntä”, hän kertoi.
”Miksi äiti haltiaa auttaisi? Valehteletko?”
”Hänelle edes näyttäytyisi? Sinä taidat valehdella.”
”Ihan kuin ei äiti osaisi yksin auttaa. Keltä hän apua muka saisi? Valehtelija.”
Avaera hämmentyi naisten tavasta puhua. Aivan kuin he olisivat olleet yksi vampyyri kolmessa kehossa. Niin saumatonta oli heidän yhteistyönsä. Hän ei ollut lähimainkaan yhtä etevä Hannin ja Lirandelin kanssa. Ulkonäöltäänkin kolmikko oli kuin yhdestä puusta veistetty. 
Heillä on ollut vuosisatoja aikaa harjoitella, hän muistutti itseään. ”Talion on pulassa. Pahemmassa kuin äitinne osasi käsittää. Te tiedätte kenen puoleen hän kääntyi sen vuoksi.”
”Avaa mielesi.” 
Hän totteli. Ei hänellä todellisuudessa ollut edes vaihtoehtoa. Hän tiesi voimiensa rajat. Kolmea vampyyria vastaan hänellä ei olisi ollut mahdollisuuttakaan.
Kynnet katosivat nopeasti, kun häntä tutkittiin. Kulmahampaat samaten. 
”Olen Velira.”
”Olen Selira”.
”Ja minä olen Melira, meistä kaunein.”
Avaera esitteli itsensä, mutta oli sen tehtyään jo unohtanut kuka oli kukin. Hän pysyi oven suussa hievahtamatta. 
”Hän ei ole uhka”, hän sanoi.
”Ei tietenkään, ei meille.” 
”Pyydän, että kohtelette häntä kunnioittaen…”, hän sanoi, mutta hänet keskeytettiin kylmällä naurulla.
”Tietenkin. Avaera, et kai loukkaa meitä?”
”Pidä meitä hirviöinä, joilla ei ole tapoja?” 
”Pyhä yö, kyllä hirviöilläkin voi olla hyvät tavat!” 

 

Sukella syvemmälle