Kuinka paha antagonistin pitää olla?

Fantasiakirjallisuus tuntee pitkän ja kauhean listan antagonisteja. Sauron ja Morgoth (Tolkien), Galbatorix (Paolini), Voldemort ja Pimento (Rowling), Brandin (Kay), Joffrey Baratheon (Martin) ja vaikkapa vielä kirjallisuuden ulkopuolelta The Avengers (Thanosta vastaan, MCU-elokuvat). Listaa voisi jatkaa lukemattomilla muilla esimerkeillä, nyt mainitut nousivat vain ensimmäisinä mieleen. Nuokin kyllä tarjoavat kattavan valikoiman erilaisia hahmoja erilaisine motiiveineen:

• Morgoth, katkera broidi, joka laulaa maan pilalle ja päättää sen jälkeen tuhota kaiken. Korruptoi Sauronista manttelinperijänsä.
• Galbatorix menettää lohikäärmeensä ja sekoaa kun ei saa uutta. Koiranomistajana kykenen ymmärtämään.
• Voldemort… en totta puhuen muista, mikä hänestä teki pahan ellei suvun muinaishistoria. No, kuolee silti seitsemästi peruskoulua valloittaessaan. Pimento on pahiksena mielenkiintoisempi, byrokraatti henkeen ja vereen. Lain kirjain on ainoa oikea, lakeja voi muuttaa ja kirjaimet kirjoituttaa oppilaiden ihoon.
• Brandinin motiivit olivat ymmärrettävät ja syvät. Niihin pystyi samaistumaan, mutta ei hyväksymään. Hienon ristiriitainen hahmo.
• Joffrey… elävä (kunhan jää odottelemaan Martinin viimeistä osaa tarpeeksi aikaisessa vaiheessa kirjasarjaa) todiste siitä, miksi liika valta yhdellä ihmisellä on lähtökohtaisesti huono juttu.  Siihen kun yhdistetään vielä insestin hedelmä ja teinipoika itsetunto-ongelmineen, ai että.
• Avengersit on antagonisteina provosoiva ja mielenkiintoinen näkökulma. Vieläpä voittivat. Voittivat miehen, jonka tavoitteena oli vain tuoda tasapaino takaisin universumiin.

Tällaisten selkeiden, koko tarinaa uhkaavien antagonistien lisäksi on toki useita pienempiä pahiksia ja kosmisen mittaluokan antagonisteja. Noiturit-kirjoissa Cirin faija on aika selkeästi koko kirjasarjan pahis. Silti hänen antinsa jää a) melko hämäränpeittoon, b) vähäiseksi (se on keskiaikafantasiaa, aina soditaan anyway!) ja c) ilman kunnon kliimaksia. Kaikki loppuu käytännössä siihen kun äijä huomaa, että hänestä ei olekaan naimaan tytärtään. Kosmisen mittaluokan megapahikset ovat myös oma lukunsa. Esim. Cthulthu on jäänyt (useista eri syistä) tosi etäiseksi lukijalle eikä häneen/siihen ole tarkoituskaan saada jonoksi asti tarttumapintaa motiivien osalta. Hän/se vain on. Sellaiset on omasta mielestäni huonoja pahiksia.

Hirviöistä myös usein puhutaan pahiksina. Ovatko ne? Mielestäni eivät. Etenkään silloin kun  ne kirjoitetaan puhtaasti viettiensä ajamina petoina. Antagonisti tarvitsee mielestäni sekä järkevämmät että monipuolisemmat syyt ollakseen paha. Pelkkä ihmisen, haltian, minkä-lie lajin lihaan mieltynyt saalistaja ei sitä kriteeriä täytä. Tästä päästäänkin kätevästi siihen

Kuinka paha antagonistin pitää olla?

Kysymys nousi ajankohtaiseksi itselläni, sillä sain eilen kirjoitettua loppuun tuoreimman käsikirjoitukseni: Ealrianin maailmaa avaavan Esiosan (työnimi), jossa mulla oli kunnon pahikset. Siinä isoimpana antagonistina oli haltiakuningatar, joka muisti historian (jonka jumalat ovat muilta piilottaneet, avaan sitä myöhemmin enemmän!) ja oikeutti sillä oman ylemmyytensä. Draaman kaari syntyi sitten kuningatteren maailmanvalloitushalusta. Jalouttaan hän aikoi valloittaa kaikki valtakunnat tuodakseen totuuden kaikille. Pienempänä antagonistina (ja motiiveiltaan enemmän harmaaseen taipuvana) oli ruhtinaan veli, ruhtinas itsekin, joka omassa rakkaudenkaipuussaan riisti veljeltään vaimon ja vaimon muistin. Muistin hän korvasi omilla muistoillaan saadakseen kokea sen, josta muuten olisi voinut vain haaveilla.

Nyt pitäisi sitten keksiä uusia tarinoita. Muutamia hyviä ideoita on jo mielessä, mutta ongelma on lähtökohtaisesti seuraavanlainen: jumalat ovat saapuneet Ealrianiin, he ovat siellä aktiivisia toimijoita (Eivät mitään deus ex machina -ratkaisuja tarjoavia kaikkivoipia Jeesuksia tai etäisiä kuten Tolkienin Valar/Eru myöhempinä aikoina) ja maailmassa olisi tarkoitus olla abauttirallaa tuhat kaunista sekä yltäkylläistä rauhan vuotta. Sen jälkeen avaruudesta saapuu vanha vihollinen, joka vapauttaa Morgoth/Cthulthu-tason pahiksen maailmaan. Kuitenkin tätä n. tuhannen vuoden ajanjaksoa haluaisin täyttää yhdestä kolmeen kirjalla. Ei mulla kovinkaan usein ole minkäänlaista ideaa, mihin päädyn uutta tarinaa aloittaessa, mutta nyt ongelma on juurikin noissa rauhan vuosissa. Jumalten läsnäolo ja aktiivisuus ylläpitävät rauhaa, joten mitään kovin kauheaa maailmassa ei voi tapahtua. He ovat hyviä jumalia. Eivät kaikkivoipia, mutta silti kyllin kykeneviä pitämään riitaisat kansat irti toistensa kurkuista. Se ei poista pahuutta maailmasta, mutta pitää sen isossa mittakaavassa kurissa. Yksilön tasolla sitä esiintyy yhä, sillä kuten tosielämäkin opettaa niin… pahuus asuu meissä ja aina on heitä, jotka kykenevät mitä synkimpiin tekoihin.

Yhtenä ideana mulla on kirjoittaa puhdasta seikkailufantasiaa, joka olisi kutakuinkin suora jatko-osa tälle nyt kirjoitetulle Esiosalle. Se olisi pitkä vaellus erämaassa, mutta ainakaan tällä haavaa en osaa vielä kuvitella mitään hirviöitä pahempaa uhkaa heille. Voi luoja, eräoppaana tiedän, että alati märät vaellussaappaat ovat ikävä ongelma, mutta liekö niistä ihan antagonistiksi saakka?
Toisena vaihtoehtona on laajentaa jo kirjoitettu novelli kahdesta nuoresta hanipuppelista romaanimittaan. Novellissa on pahis, joka murhataan ja se kietoutuu kysymykseen siitä, milloin ja miksi surma on oikeutettu. Vastaus ei ole yksinkertainen, mutta en silti tiedä onko tuosta ilkeästä, murhatuksi joutuvasta haltiasta kannattelemaan antagonistin viittaa harteillaan yhden romaanin ajan.
Kolmantena vaihtoehtona mulla sitten tällä hetkellä onkin… ei mitään. Vielä. Ei tässä toisaalta ole kuin kohta puoli vuorokautta mietitty.

Aihe on herättänyt minut pohtimaan mm. seuraavia kysymyksiä:

Kuinka voimakas antagonistin täytyy olla ollakseen kiinnostava?

Märät saappaat tuskin riittävät. Yksittäinen, ahne mies? Ehkä, ollaan aika siinä ja siinä. Hirviöt? Poissa laskuista. Vai ovatko sittenkään?

Tarvitseeko hyvä tarina antagonistia?

Perustuen kirjoihin, sarjoihin ja elokuviin, joita olen itse kuluttanut, haluaisin vastata kyllä. Todellisuudessa vastaus on kuitenkin epäilemättä monimutkaisempi. Toisaalta tässä mun tapauksessa ei käy järkeen rikkoa maailmaa dystooppiseksi, jossa siellä selviytymisestä syntyy tarina, koska jumalat. Ei siis käy järkeen rikkoa hyvä vs. paha -asetelmaa tuomalla tilalle karussa maailmassa selviytymistä ja siihen sopeutumista.

PS. Nyt kaksi päivää uutta aihetta mietittyäni, mulla on viimeinkin jonkinlainen kehys, mitä lähden luomaan! Nuorille suunnattua fantasiaa (ihmisten iässä ~15-20-vuotiaasta) haltiakundista, joka myöhemmin kohoaa koko maailman keskeisimpien hahmojen joukkoon. Enää tarvitsee vain keksiä juoni siihen ympärille…